Aikuistuttuani aloin etsiä perimmäistä totuutta, sitä miten minun kristittynä pitäisi elää. Noudatin lastenkasvatuksessa kristillisiä periaatteita. Yritin omaksua kristinuskon eri suuntauksien oppeja. En tuntenut oikein oloani kotoisaksi missään. Yritin löytää itselleni sopivaa muottia siinä onnistumatta. Olen taitava näennäisessä mukautumisessa. Sisäinen epävarmuuteni tuskin välittyi sivustakatsojille. Halusin uskoa sokeasti.
Monta yksittäistä tapahtumaa elämässäni vaikuttivat siihen, että ajatusmaailmani alkoi avartua. Olen ollut lapsesta saakka hyvin henkinen. Enneunia, auroja, voimakasta intuitiota. Olen useimmat asiat pitänyt kuitenkin vain omassa tiedossani, koska kristinuskon mukaan niitä ei ole olemassa tai mikä vielä pahempaa, ne ovat paholaisesta ja syntiä.
Taannoin kuuntelin kun tuttu ihminen piti herätyskristillistä evankelioimispuhetta. Olin kuullut niitä vuosia, kaikki asiat olivat tuttuja. Yhtäkkiä siinä hetkessä havahduin. En enää uskonut. En halunnut uskoa siihen ainoaan oikeaan eksklusiiviseen evankeliumiin.Niissä piireissä joissa olen liikkunut, on kutsuttu "pystymetsästä" pelastuneeksi sellaista, joka tulee uskoon ei-herätyskristillisestä taustasta. Minulle kävi päinvastoin. Tulin umpikristillisestä pystymetsästä pakanaksi.
Kolmen päivän ajan rukoilin sitä Jumalaa, jonka olin aina tuntenut. Pyysin, että jos on niin että Jeesus on ainoa tie Hänen luokseen ja olen nyt astumassa pahasti harhaan, Jumala pysäyttäisi minut ja palauttaisi oikealle polulle niin selvästi että en voi erehtyä. Ei pysäyttänyt. Joten keventynein mielin aloitin matkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti